Standardin kokoinen lapsi ?

02.05.2021

Standardit tekevät asioista yksinkertaisempia ja helpommin yhteensovitettavia. Rakenteet eivät kuitenkaan palvele kaikkia, kun ne muovataan keskiarvoihmisten mukaan.

Minulla on 20-vuotias tytär, jonka nyt jo päättynyttä koulutietä seurasin kiinnostuneena - ja kieltämättä myös huolestuneena - ensimmäiseltä luokalta ylioppilaaksi. Miten valtavasti koulumaailma olikaan muuttunut omista lapsuus- ja nuoruusvuosistani!

Kun itse kävin koulua, suurin ja ainoa mullistus oli kurssimuotoinen lukio. Tyttäreni ja hänen ikätovereidensa kohdalle uudistuksia riitti senkin edestä.

Yksi näistä muutoksista oli monimuotoisten tilojen tai avoimien oppimisympäristöjen rakentaminen: perinteiset luokat eivät ilmeisesti olleet tarpeeksi virikkeellisiä. Tuolien ja pöytien tilalle kannettiin sohvat ja jumppapallot, ja samassa rytäkässä suurenivat ryhmäkootkin.

Avoimessa oppimisympäristössä ulospäin suuntautuneet aktiiviset toimijat, maailmaan uteliaasti suhtautuvat, ahkerat ja päämäärätietoiset koululaiset saivat mahdollisuuden oppia keskustelemalla, ratkaista ongelmia itsenäisesti ja auttaa muita yhteisön jäseniä saavuttamaan päämääränsä.

Aktiiviselle, omatoimiselle ekstrovertille ratkaisu saattoi olla hyvinkin passeli, mutta entä niille muille? Introverteille, ujoille ja erityisherkille; erityisen vilkkaille, keskittymis- ja oppimisvaikeuksien kanssa kamppaileville tai muuten vain rauhaa kaipaaville lapsille ja nuorille? Palveliko uudenlainen oppimisympäristö myös heitä?

Itse en olisi tällaisessa ympäristössä pärjännyt. Ja jos luettelisin luovan yritykseni työpaikkailmoituksessa kaikki edellä mainitut ominaisuudet, minun odotettaisiin hakevan arvonsa tuntevaa ja itsensä sen mukaisesti hinnoittelevaa yli-ihmistä.

Ajatus itseohjautuvasta, elämää joka hetki uteliaasti havainnoivasta standardilapsesta ei ole todellisuutta. Se ei ole todellisuutta edes aikuisten kohdalla.

Yksilöllisyys melkein mahdotonta

Monimuotoisen oppimisympäristön ja suurempien ryhmien myötä opettajien rooli on muuttunut aikaisempaa ohjaavampaan suuntaan. Lapsia, saati heidän kehitystään tai tuen tarvettaan, on lähes mahdotonta havainnoida yksilöllisesti. Tuttua, turvallista aikuista ei välttämättä löydy ylikuormittuneesta kouluterveydenhuollostakaan.

Tilannetta ei helpota kouluihin tuotu inklusiivinen opetus - lähtökohtaisesti loistava ja ehdottoman kannatettava ajatus. Vaikka erikoistukea tarvitsevien lasten lähiopetuksen tueksi on määritelty tarvittavat lisäavusteet ja tukipalvelut, todellisuus on monesti toinen. Heikosti toteutetusta inkluusiosta kärsivät lopulta niin standardi- kuin ei-standardilapset ja heidän opettajansa.

Kukoistus vai mielenterveysongelmat?

Lapsemme joutuvat tekemään entistä aikaisemmin ja itsenäisemmin koko elämäänsä koskevia valintoja. Jatkuva suorittaminen aiheuttaa uupumusta, joka näkyy jo nyt nuorten mielenterveyspalveluiden kysynnän kasvuna. Tilannetta ei helpota, jos oppimisympäristöt on rakennettu vain yhdentyyppisille koululaisille.

Toisaalta leikkaukset ovat vieneet rahat erityisoppilaiden tukitoimista. Kun tarvittavat ja kouluille periaatteessa luvatut resurssit puuttuvat, opetustilanne jää yksittäisten opettajien vastuulle. Monilla heistä ei välttämättä ole osaamista, aikaa tai voimia hyvin erilaisten oppilaiden yksilölliseen opetukseen. Tämä aiheuttaa uupumusta ja johtaa sairastumisiin.

Lapset ovat erilaisia, ja he tarvitsevat kukoistaakseen erilaisia ympäristöjä ja yksilöllistä kohtaamista. Jos ymmärrämme tämän ja varmistamme kouluillemme riittävät resurssit muutenkin kuin paperilla, lapsemme ja nuoremme voivat tunnistaa omat vahvuusalueensa, löytävät helpommin paikkansa yrityselämässä - ja toivon mukaan säästyvät mielenterveysongelmilta, joita liian varhainen itsenäistyminen ja muottiin pakottaminen omalta osaltaan lisäävät.